Törmäsin tänään
tilanteeseen mihin en olisi halunnut ikinä joutua.
HUS:in hallitus
päätti maanantaina 2. marraskuuta 2015 lakkauttaa jo yli 100 vuotta palvelleen Kellokosken
psykiatrisen sairaalan.
Minulle Kellokoski
paikkakuntana on erittäin läheinen. Sairaalakin on tuttu, vaikken ole ikinä
ollutkaan asiakkaana. Asuimme vuosina 2001-2007 Kellokoskella ja siitä ajasta
jäi niin hyvä fiilis, että järkyttyneenä on saanut seurata sivusta kuinka
herrat & rouvat Helsingin ajaa sairaalan lopulliseen sulkemiseen.
Ei puhuta nyt
kuitenkaan minusta ja minun rakkaudestani Kellokosken miljööseen (joka on
kieltämättä uskomaton paikka)
Tänään (03/11)
tapasin Kellokoskella erään muutaman vuoden takaisen tuttavan.
Käyn viikottain
Kellokoskella fysioterapiassa kuntoutuksessa ja näin ollen sairaalan asiakkaat
ja henkilökunta on minulle tullut tutuksi (entuudestaan minun perheenjäöseniä
ja kavereita on sairaalalla töissä)
Olin siis palaamassa
keskustan suuntaan, kun tapasin erään entuudestaan tutun asiakkaan. Hän
tervehti minua ja näin heti hänen katseestaan että eilinen lopettamispäätös
pyörii hänenkin ajatuksissaan.
Hän kysyi minulta
olenko kuullut lakkauttamisesta? Vastasin että kyllä valitettavasti olen ja
meinasin jatkaa että ”onhan tässä vielä vuoteen 2019 aikaa, mutta hän kerkesi
jatkamaan ja esitti minulle kysymyksen ”mitä minä sitten teen?”
”MITÄ MINÄ SITTEN
TEEN?” – Osaatko SINÄ antaa vastauksen? Luulen että olet se samainen pala
kurkussa, mikä minullakin oli tuon kysymyksen jälkeen.
Miltä se tuntuisi
sinusta, jos olisit pitkäaikaiskuntoutuja. Olisit Kellokosken sairaalasta ja
sairaalan miljööstä löytänyt sen kodin missä sinun on turvallista olla ja
yht’äkkiä kaikki se viedään pois? Kestäisikö SINUN pääsi? Veikkaan suuresti
ettei kestäisi, jos olisit samoissa lähtöasetelmissa kuin monet
pitkäaikaiskuntoutujat.
Kellokoski on
monelle se ainoa koti. Koti, missä kaikki on tuttua ja turvallista. MIKSI TE
viette sen heiltä pois?
Ajatelkaa nyt
itsekin? Olisiko teistä siihen menettää käytännössä kaikki mitä teillä on?
Tiedän ja tunnen monia pitkäaikaiskuntoutujia ketkä ovat onnellisia pienestä
asiasta nimeltä koti. Voiko uutta sijoituspaikkaa kodiksi mieltää, jos on esim.
20v Kellokoskella asustanut? Pelkään pahoin ettei ainakaan kovin nopeasti
”betonihelvetti” mielly kodiksi (ketkä nyt sitten huolitaan enää
MT-kuntoutuksen piiriin?)
Lisäksi
Kellokosken Sairaalan henkilökunta on niin hitsautunut täydellisyyttä hipovaan
tiimiin, että saa olla todella typerä, kuka tuollaisen yhteisön tahtoo tuhota?
Pyydän siis teitä
ajattelemaan vielä kerran, mihin päätöksenne lakkauttaa Kellokosken sairaala
johtaa? Ei voida ainakaan puhua että MT-kuntoutujalla olisi mitään arvoa, kun
raha ajaa ihmiselämän yli.
Tunteilulla ei
yleensä ”järkeviä päätöksiä” tehdä, mutta tässä päätöksessä on järkeily
kaukana!
Terveisin
Vapaaehtoistyöntekijä
& Yhteiskunnallinen vaikuttaja
Mikko A. Ratia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti