Ennen kuin aloitat lukemisen, niin kehotan ihan mielenkiinnosta asettumaan samaan tilaan kanssani…
Idea lähteä kirjoittamaan tästä aiheesta tuli eräältä ystävältäni, joka edellisen blokitekstini kirjoittamaan siitä arjesta mitä minä kohtaan vammani kanssa.
Alkuun mainitsen että kaikki kommentointi on tietty sallittua, mutta pidetään se tietty taso (Tämä siksi että usein henkilökohtaiset tarinat mielletään valittamiseksi, jota tämä ei puolestani ole. Mutta syystä tai toisesta jos haluat minua syyllistää valittamisesta, niin tarkasta näkösi tai lasien voimakkuus. Kiitos)
Ei varmasti pidä olla kovinkaan viisas tajutakseen että muutoksen jälkeen arkikäytäntö kokee muutoksia.
Tämä aihe on monimutkainen pukea täysin sanoiksi ja siispä päätin nyt kertoa sen mitä vaikeuksia vammani aiheuttaa niin kuin kokonaisuudessaan (Eli, tarina ei käy läpi arkipäivää, vaan sen hankaluuden mitä vammat tuottaa).
Auto-onnettomuudessa 9.10.1993 kehoni oikeapuoli halvaantui, aivoruhjevamman tuloksena.
En kumminkaan täysin jäänyt pyörätuoliin, sillä nuori ikäni onnettomuus hetkellä ja Suomalainen Sisu auttoivat paljon kuntoutumisessa.
Olin täysin tuolissa ja sairaanhoitajien avulla liikkuva aina 24.12.1993 saakka.
Mennään sitten itse aiheeseen.
Eli, aivoruhjevammahan on se mistä kaikki nämä vammani koostuvat. Täräys oli niin kova että sairaalassa lääkärit luokittelivat vammani vakaviksi. Eli, moni luulisi että minulla on päässä vikaa ja olisin näin ollen tyhmä, mutta ei se minun järkevyyteeni onneksi vaikuttanut. Sama keskitason jamppa kuin ennen onnettomuutta olen mitä järkeen tulee.
Ajatuksenjuoksussa on kyllä välillä toivomisen varaa, mutta se on yleensä väsyneenä yleisempää, niin kuin terveelläkin kaverilla ei aina järki leikkaa niin kuin partaveitsi, jos on rasitusta / väsymystä takana.
Sanoisin että tunteeni korostuivat tuon onnettomuuden jälkeen. Vaikka aina olen ollut enempi tai vähempi herkkä tunne eläjä, niin onnettomuuden jälkeen nuo tunteet vain korostuivat enemmän.
Onneksi tunteeni on hallittavissa nykyisin, mutta onnettomuuden jälkeen oli välillä raskasta tai lähes mahdoton hallita tunteitaan.
On siinäkin omat ongelmansa, sillä kovin helposti väsymys iskee, jos ei nk. omaa rauhaa saa. Väsyneenä tunteet myös kuohuvat, ettei siinä tarvitse paljon tapahtua.
Vielä kun lisää luonteeni temperamentin, niin aika monesti meno muistuttaa talvisotaa.
Lisäksi jouduin onnettomuuden jälkeen opiskelemaan uudestaan puhumaan, joka kuuluu nykyisin puheeni lievässä hitaudessa ja varsinkin jos esim. laulan nopeatempoista laulua, niin en pysy perässä ja sanat menevät sekaisin.
Se on kiusallista jos esim. olen soittamassa vaikka kuntaan hoitaakseen jotakin asiaa, niin helpolla tulee sekaannusta jos ei lopuksi täsmennä asiaa (esim. talomme kirjain on I ja se kuulostaa monesti J:ltä monen korvissa)
Jatketaan sitten ulkoisiin tekijöihin. Eli, oikeassa korvassani on tasaisen ”tappava” surina 24/7, jota tinnitykseksi myös kutsutaan. Kumminkin, entisenä muusikkona tiedän tinnityksen ja tämän ”nuuskamuikkusen” eron.
Tuo on erittäin kiusallinen vaiva, varsinkin ennen nukkumaanmenoa.
Lisäksi kuulooni tuo vaikuttaa, sillä en kuule niin hyvin oikealla korvalla ja se aiheuttaa välillä vaikeuksia.
Oikea silmäni halvaantui myös ja jäänyt hieman vinoon, eli kun katson suoraan esim. ihmistä, niin katson hieman ohi, vaikka katsekontaktini on juuri siinä ihmisessä.
Se on lähinnä kiusallista, sillä monesti on tullut väärinkäsitys ja joutunut selittämään etten minä sinua tarkoittanut (parikin kertaa olen meinannut saada turpaani paikallisilta bodari-junteilta baarissa).
Tämä ei ole kuitenkaan se suurin ongelma, sillä näkökentässäni on taittovirheitä, jotka haittaavat tasapainoilua esim. rappusissa. Otetaan vaikka esimerkki että en kovinkaan jyrkkiä portaita oikein uskalla kiivetä ylös, ellei porrastasanteet ole selvästi merkitty.
Lisäksi. Jos kuljen portaita joissa ei ole kaiteita, niin niissä tulee välttämättä ongelmia.
Päänsärky on lähes jokapäiväinen ilmiö, mutta sehän ei ole tullut pelkästään onnettomuudesta, vaan se on lisääntynyt verraten aikaa ennen vammautumistani.
Mennään sitten alaspäin. Oikea käteni on seuraava kohde.
Onnettomuuden jälkeen jatkuvalla treenauksella ja fysioterapialla käteni voimat ja sormien hienomotoriikka palautui hyvää vauhtia.
Kävi kumminkin kohtalokas kaatuminen 9.1.1999 ja oikeasta kädestäni murtui kyynärpää. Se oli paha isku kuntoutumiselle, sillä oikea käsi jäi hieman koukkuun, eikä sitä saa 100% suoraksi. Yli 5 vuotta jatkunut kuntoutus siis oli yht’äkkiä vaihtunut masennukseksi, sillä suuri haave vielä päästä soittamaan kitaraa romuttui lähes täysin.
Siitä alkoi minulla alamäki, mistä ehkä joskus kirjoitan.
Kuntoutuksessa tuli stoppi ja vaikka nykyisin olen taas kuntoutuksessa, ei tuossa käden hienomotoriikassa ole juuri parannusta nähty.
Apukätenä siis oikea toimii, mutta jos jotakin tarkempaa yrität tehdä (nykypäivänä kun kaikki on niin pientä ja siroa), niin joutuu kyllä pyytämään jonkun kaksikätisen apua (esim. kynsienleikkuu on vaimoni vastuulla).
Alun perin olen oikeakätinen, mutta nyt on joutunut vasemmalla kädellä kirjoitushommiin. Hyvinhän se vasemmallakin luonnistuu, mutta kovin raskaaksi käy kirjoittaminen käsin. Teksti ei ole vaan kovin hääppöistä ja kaunokirjoitus ei ole opettajien suosiossa.
Seuraavana on sitten oikean jalan toiminta, joka onkin nyt viimeisen 2kk aikana todella heikentynyt. Alkuun jalankin kuntoutuminen oli hyvää, mutta silti pitkiä kävelyreissuja ei pystynyt väsymättä suorittaa.
Nykyään jaksan kävellä n. 500 metriä, ilman että jalkapöytä jäykistyy ja kävely muuttuu lähinnä laahaamiseksi oikean jalan puolella.
Useamman kerran on käynyt lähiviikkoina niin että jalka on täysin lamaantunut, enkä ole päässyt liikkumaan hetkeen. Onneksi näistä kerroista useampi on käynyt kotosalla, sillä silloin kun olen esim. Sagan kanssa menossa tai tulossa hoitoon/eskariin on turhan vaikeampaa jäädä huilimaan.
Yleensä kävelyn jälkeen kotona oikea jalkani on erittäin kömpelö ja horjahtamisia / kaatumisia sattuu. Yölliset krampit ovat myös tiedossa tuollaisina päivinä jolloin olen ollut liikkeellä jalan pitkiä matkoja. Mutta krampeissakin on syynä lisäksi huono verenkierto, syynä tupakka.
Talvella minulla on ehkä vaikein liikkua, kun tulee nuo loskakelit ja pakkasta päälle, jolloin tienpinnat jäätyy ja huonon tasapainoni huomioon ottaen kaatumisen riski on erittäin suuri!
Esimerkiksi, jos vasen jalka lähtee alta, niin se on 99% varma kaatuminen, joka yleisesti ottaen ei ole mikään hyvä juttu (varsinkin jos iskee päänsä).
Lisäksi näkökentän ongelmien takia kävely on vaikeampaa joissakin tietyissä paikoissa (kuten aiemmin mainittuna portaat).
Kaikkea ehkä en ”muistanut” mainita, mutta kumminkaan vammani ei oikeuta minulle minkäänlaisia tukia, joita olen viimeksi hakenut vuonna 2007.
Minä kyllä pärjään ilmankin tukia, mutta kun Mäntsälän kunta törkeästi rikkoo vammaislakia siinäkin tapauksessa ettei selvästi liikuntaesteiselle ihmiselle myönnetä tukia, käy arveluttamaan suuresti että kohtaako oikeus ja apua tarvitse ihminen oikeusvaltiossa, jona Suomea on jo vuosia kehuttu (vaikkei täällä toimi oikeudenmukaisuus)
Tässäpä tämä. Ajattelitko itsesi samaan tilaan? Jos niin teit, niin kommentoi joko blokiani tai voit vaihtoehtoisesti laittaa yksityisviestiä tai sähköpostia
Muistakaa ihmiset vielä sama jankutus että olkaahan ihmisiksi liikenteessä.
Kunnioituksella
Mikko A. Ratia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti